A N A R K I A A
Anarkismi ei ole pommeja, epäjärjestystä tai kaaosta
Anarkismi ei ole jokaisen sotaa kaikkia vastaan
Anarkismi ei ole paluuta barbarismiin
Anarkismi on kaiken tämän vastakohta
Anarkismi tarkoittaa, että sinun tulisi olla vapaa
Anarkismi tarkoittaa, että sinulla tulisi olla mahdollisuus valita
Anarkismi tarkoittaa, että jokaisella olisi samat vapaudet ja oikeudet
Anarkismi tarkoittaa, että kaikki ihmiset ovat
veljiä ja heidän tulisi elää rauhassa ja harmoniassa
Anarkismi tarkoittaa, ettei enää olisi sotia,
ei väkivaltaa erilaisten ihmisten välillä,
ei monopoleja,
ei köyhyyttä,
ei alistamista
-- Alexander Berkman --
Klassinen anarkismi
Anarkismin mukaan valtion hylkääminen mahdollistaisi vapaan ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan. Itse termi tulee kreikankielen sanoista "an arche", ilman hallitsijaa. Anarkismi hylkää kaikki hierarkiset auktoriteetit, niin yhteiskunnalliset, taloudelliset kuin poliittisetkin. Se, mikä erottaa anarkismin muista yhteiskuntateorioista, on sen suhde valtioon. Anarkisteille valtio on keinotekoinen ja epäoikeutettu instituutio, joka mahdollistaa kaikenlaisen riiston nykyajan maailmassa. Venäläisen anarkistin Mihail Bakuninin v. 1868 kirjoittama periaatejulistus kuvaa klassisen anarkismin periaatteita seuraavasti:
“Julistaudumme ateisteiksi. Pyrimme täydelliseen ja lopulliseen luokkajaon hävittämiseen sekä poliittiseen, taloudelliseen ja sosiaaliseen sukupuolten tasa-arvoon. Haluamme maan ja tuotannon välineiden, kuten myös muun omaisuuden, muutettavan koko yhteisön omaisuudeksi ja työntekijöiden käytettäväksi (ei omistettavaksi). Vaadimme, että kaikki olemassaolevat poliittiset ja autoritaariset valtiot tulee karsia yksinkertaisiksi hallinnollisiksi yleishyödyllisten tehtävien harjoittajiksi kussakin maassaan ja ne tulee lopulta korvata maailmanlaajuisella vapaiden maatalous- ja teollisuusyhdistysten liitolla.”
Anarkismi on siis uuden sosiaalisen järjestyksen filosofia, joka perustuu täydelliseen vapauteen ilman rajoittavia lakeja. Sen mukaan kaikki erilaiset hallitusmuodot perustuvat väkivallalla uhkailuun ja siten ne ovat valheellisia, vahingollisia ja tarpeettomia. Anarkismi hyökkää erityisen voimakkaasti kolmea ihmistä eniten sortavaa, keinotekoista käsitettä vastaan: uskontoa, omaisuutta ja valtiota.
Uskonto on anarkismin kannalta ihmisen mielen valtakunta, joka hallitsee, nöyryyttää ja alentaa hänen sielunsa. Jumala on kaikki, ihminen ei mitään.
Omaisuus on ihmisen tarpeiden valtakunta, joka kieltää ihmiseltä hänen todellisten tarpeidensa tyydyttämisen. Kaikkialla ihmisen on uhrauduttava omaisuuden eteen, omaisuuden, joka kasautuu yhä harvempien käsiin.
Kolmas ja suurin yhteiskunnallisen tasa-arvon vihollinen on valtio, organisoitu auktoriteetti, ja sen valtiollinen laki. Valtio on orjuuttanut ihmisen hengen ja sanelee tämän käyttäytymisen. Kaikki hallinto on luonteeltaan tyranniaa. Valtion tavoitteena on vain vahvistaa alaistensa niitä ominaisuuksia, jotka takaavat sen vaatimusten läpimenon ja valtionkassan täyttymisen. Valtio on tarpeen vain ylläpitämään ja säilyttämään omaisuutta ja monopoleja.
Itseasiassa anarkismi siis tarkoittaa ihmisen tajunnan vapauttamista uskonnon hallinnasta; ihmisen fyysisen olemuksen vapauttamista omaisuuden kahleesta; vapautta hallinnon kaiken kieltävästä kahleesta. Anarkismi perustuu sosiaaliseen järjestykseen, sosiaalisen vaurauden luomiseen yksilöiden vapaan yhteenliittymisen kautta; tämä järjestys takaa kaikille ihmisille vapaan luonnonvarojen ja elämän välttämättömyyksien nautintaoikeuden, yksilön toivomusten, mieltymysten ja taipumusten mukaisesti.
Taloudellisten järjestelmien tulee perustua vapaaehtoisiin tuotannollisiin ja jakelun yhdistyksiin, jotka vähitellen kehittyvät kohti vapaata kommunismia parhaana tapana tuottaa pienimmällä mahdollisella ihmisenergian hukalla. Anarkismi kuitenkin tunnustaa yksilön oikeuden tai ryhmän oikeuden järjestäytyä muun tyyppisiin töihin mielihalujensa ja tarpeidensa mukaisesti. Tällainen vapaa inhimillisen energian käyttö on mahdollista vain täydellisen yksilöllisen ja sosiaalisen vapauden vallitessa.
Klassinen anarkismi nojaa suoraan toimintaan, avoimeen kaikkien taloudellisten, sosiaalisten ja moraalisten lakien ja rajoitusten uhmaamiseen ja vastustamiseen. Tällainen toiminta on yleensä laitonta, mutta anarkistit vetoavat historiaan. Heidän mukaansa parlamentaarisesti ei ole koskaan saatu aikaan suuria, perustavaa laatua olevia yhteiskunnallisia parannuksia, kuten yleistä äänioikeutta tai orjuuden poistoa. Siten vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän vastustaminen on oikeutettua myös laittomin keinoin.
Anarkismin lyhyt historia
Vaikka anarkistista ajattelua edelsi jo 1700- luvulla englantilainen kirjailija William Goldwin, varsinaista vallankumouksellista anarkiaa esiintyi vasta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Sen perimmäinen idea oli valtion ja ylhäältä päin annettujen auktoriteettien murskaaminen. Kun yhteiskunta on vapautettu poliittisesta sorrosta, se spontaanisti uudelleenrakentuu "alhaalta ylöspäin", eli muodostaa ruohonjuuritason organisaatioita, pienryhmiä, jotka täyttävät ihmisten taloudelliset ja sosiaaliset tarpeet. Pienryhmät muodostavat alueellisia liittoutumia, mikäli tarpeen. Valtio lakeineen ja byrokratioineen korvataan itsehallinnollisten pienryhmien ja niiden liittoutumien verkostolla.
Kuten muutkin aikansa radikaalit ajatussuunnat, anarkismi pyrki saattamaan loppuun 1789 Ranskan vallankumouksen myötä alkaneen poliittisen liikehdinnän. Anarkisteilla oli vahva usko ihmisen luontaiseen solidaarisuuteen ja yhteiskuntaharmoniaan. Heidän mukaansa tulevaisuuden yhteiskunnan oli perustuttava ihmisten vapaaseen tahtoon, ja sen vuoksi oli tärkeää välttää, ettei tuleva vallankumous johtaisi vain vanhan auktoriteetin korvautumiseen uudella. Anarkistit keskittyivätkin murskaamaan vallassa olevan systeemin, eivätkä tehneet juurikaan suunnitelmia siitä, minkälainen yhteiskunnan pitäisi tulevaisuudessa olla.
Ranskalainen Pierre-Joseph Proudhon (1809-65) oli ensimmäinen, joka käytti kirjoituksissaan anarkismi-sanaa selittäessään ajatteluaan. Voidaan sanoa, että Godwin ja Proudhon muodostavat saksalaisen Max Stirnerin kanssa anarkismin isäkolmikon.
V. 1864 perustettiin nk. Ensimmäinen Internationaali, Kansainvälinen työväen liitto, jonka sosialistit ja kommunistit eri maista muodostivat. Tarkoituksena oli saattaa yhteen vallankumouksellisia voimia ympäri maailman. Internationaalin johtoon tuli itse Karl Marx. Anarkistit olivat vahvasti mukana venäläisen anarkistin Mihail Bakuninin johdolla.
Samalla kun anarkistit taistelivat vallitsevaa systeemiä vastaan, he joutuivat kamppailemaan myös kilpailevien radikaalien liikkeiden, kuten liberalismin ja sosialismin kanssa. Samoin kuin marxismi, anarkismi oli kapitalismin vastaista. Molemmat vastustivat liberalismia, jonka ajatuksena oli poliittisen vapauden antaminen niille, joilla oli siihen varaa, eli omistavalle luokalle. Yhtä kiivasti anarkismi kuitenkin hylkäsi marxismin idean proletariaatin diktatuurista, kapitalistisen valtion käyttämisestä luokattoman yhteiskunnan saavuttamiseksi. Poliittiset instituutiot nähtiin vain ja ainoastaan turmeltuneina, ja ajateltiin, että kiihkeimmätkin vallankumoukselliset saattoivat sokaistua vallanhimosta. Sen sijaan, että valtio marxilaisten mukaan hiipuisi pois, tilanne johtaisi vain uuden eliitin syntymiseen. Tämä kiista johti Marxin ja Bakuninin välirikkoon 1870-luvun alussa. Sen jälkeen marxismi ja anarkismi erosivat omille teilleen.
Anarkismi sai kannatusta etenkin Itä- ja Etelä-Euroopassa, missä valtion sorto oli erityisen voimakasta ja yhteisölliset perinteet pysyivät vahvoina. Suurin vaikutus anarkismilla oli Venäjällä, missä useat anarkistiryhmät osallistuivat v. 1917 vallankumoukselliseen liikehdintään. Venäjän lisäksi Espanjassa ja Italiassa oli näkyvät anarkistijärjestöt.
Yhdysvalloissa anarkismin vaikutus näkyi lähinnä joidenkin eurooppalaisten siirtolaisten perustamissa kommuuneissa. Erityisesti anarkosyndikalistinen suuntaus vaikutti suuresti työläisten ammattiyhdistysliikkeen syntyyn. Valveutuneet anarkistit, kuten Emma Goldman ja Alexander Berkman ottivat osaa erilaisiin radikaaleihin liikkeisiin mm. naisten oikeuksien ja sosiaalisen aseman puolesta.
Anarkismi käytännössä
Anarkistit ovat muutamaan eri otteeseen maailmanhistorian aikana saaneet mahdollisuuden testata yhteiskunnalliset teoriansa käytänössä. Venäjän sisällissodan aikana 1917-21 Nestor Mahnon johtama talonpoikaispartisaanit yrittivät toteuttaa anarkismin periaatteita Ukrainassa ja Espanjan sisällissodassa 1936-39 anarkismi oli merkittävässä asemassa Katalonian ja Andalusian seuduilla.
Anarkistien vaikutus oli Ukrainassa vahva 1917-21. Nestor Mahnon johtama kapinallisarmeija kukisti paikalliset vastavallankumoukselliset voimat. Trotskin johtama Punainen Armeija allekirjoitti yhteistyösopimuksen, jossa sovittiin kokeellisen anarkistiyhteiskunnan muodostamisesta Ukrainaan.
Vaikka mahnovistit joutuivat kaiken aikaa taistelemaan vihollista vastaan, tuotantoa kollektivisoitiin ja anarkistisen yhteiskunnan perustaa luotiin. Kokeilu loppui kuitenkin lyhyeen, kun bolshevikit huomasivat anarkistien muodostavan esteen kommunistitotalitarismin toteuttamiselle. Petollinen Puna-armeija julisti sodan anarkisteja vastaan ja murskasi mahnovistit v. 1921.
Espanjan anarkismi ja sisällissota
Espanjassa oli v. 1911 perustettu anarkosyndikalistinen ammattiliitto CNT, joka oli myös vallankumouksellinen järjestö. Liiton aseelliseksi siiveksi tuli v. 1927 FAI, joka oli espanjalaisten ja portugalilaisten löyhä anarkistifederaatio. Se uskoi, että pienikin vähemmistö voisi lietsoa kansan vallankumoukseen. FAI yrittikin organisoida kansannousuja useaan kertaan niissä kuitenkaan onnistumatta.
CNT kasvatti suosiotaan koko olemassaolonsa ajan, ja ennen sisällissotaa jäsenmäärä oli n. 2 miljoonaa. Se ei ollut varsinainen vallankumouksellinen poliittinen järjestö, vaan puhdas ammattiliitto. Siihen kuului siis paljon muitakin työläisiä kuin anarkisteja.
Espanja oli erityisen takapajuinen maa Ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa. 70 % väestöstä asui maaseudulla. Maanomistus oli harvojen herrojen käsissä, ja teollisuuskaupunkien, kuten Barcelonan, työttömyys oli valtavaa.
1931 päättyi pitkään kestänyt monarkia ja muodostettiin Espanjan tasavalta. Tasavaltalais-sosiaalidemokraattihallituksen toivottiin muuttavan maan oloja parempaan päin. Näin ei käynyt. Köyhän enemmistön sorto jatkui vielä rankemmin, kun 1933 valtaan nousi oikeistolainen hallitus, joka alkoi entisestään heikentämään tehdas- ja maatyöläisten asemaa.
Anarkistit yhdistivät voimansa sosialistien kontrolloiman Työläisten ammattiliiton kanssa, joka yritti kapinoida Kataloniassa ja Asturian alueella. Molemmat yritykset päättyivät verilöylyyn hallituksen joukkojen murskatessa kansan rivit. Hallitus joutui kuitenkin eroamaan ja järjestämään uudet vaalit 1936 helmikuussa. Vaalit voitti Kansanrintama, joka oli tasavaltalaisten, sosiaalidemokraattien ja stalinistisen kommunistipuolueen vaaliliitto. Anarkistit eivät tyytyneet tähänkään, vaan moittivat uutta hallitusta passiivisuudesta. Useita lakkoja järjestettiin ja kansa kapinoi koko kevään 1936. Kommunistit lietsoivat lisää sekasortoa tukemalla työläisten liikehdintää. Tasavaltalaishallitus hyökkäsi kansaa ja erityisesti anarkisteja vastaan mm. sulkemalla CNT:n toimistoja.
Tilanne oli otollinen fasistien vallankaappaukselle. Hallitseva luokka päätti, että järjestäytynyt työväenluokka oli pantava aisoihin. Heinäkuussa 1936 antoi Espanjan miehittämässä Marokossa majaileva kenraali Fransisco Franco vallankaappausjulistuksen. Francolla oli armeijan sekä omistavan luokan tuki takanaan, mutta kansa ei jäänyt käsiinsä katsomaan.
Työläis- ja talonpoikaisväestö pysäytti fasistien vallankaappauksen kolmessa neljäsosaa Espanjaa. Anarkistinen ammattiliitto CNT liittoutui kommunistisen UGT:n ja Marxilaisen työväenpuolueen POUMin kanssa taisteluun Francon johtamaa armeijaa vastaan.
Suuressa osassa Espanjaa fasistinen armeija lyötiin kaupunkien kaduilla. Seurasi sosiaalis-poliittinen vallankumous, jossa tasavaltalaisella alueella suurin osa tehtaista sekä maa-alueista kollektivisoitiin. Barcelona ja sen lähialue Katalonia olivat hetken aikaa käytännössä anarkistien hallinnassa. Noin 75% teollisuudesta oli siis anarkistien vahvimmalla tukialueella, missä toimi n. 2000 kollektiivista tuotantolaitosta. 60 % maataloudesta kollektivisoitiin.
Fasistien vastainen rintama ei kuitenkaan pysynyt yhtenäisenä. Rintama sai aseensa pääasiassa Neuvostoliitolta ja sen liittolaisilta, jotka näkivät Espanjan anarkistit uhkana Stalinin kommunistiselle järjestelmälle. Espanjan stalinistit kääntyivät vahvasti, jopa asein, anarkisteja vastaan. Tavallaan oli siis kaksi rintamajakoa. Tasavaltalaiset liberaalit, sosialistit, anarkistit fasisteja vastaan ja kaikki yhdessä enemmän tai vähemmän anarkisteja vastaan.
Silloisen Kansainliiton maat asettivat molemmat sotivat osapuolet asevientikieltoon, mikä ei kuitenkaan pitänyt. Tasavaltalaisten rintamaan saapui useita ulkomaalaisia vapaustaistelijoita ja idealisteja, mm. kuuluisa yhdysvaltalainen kirjailija George Orwell, joka taisteli marxilaisen puolueen riveissä fasisteja vastaan. Samaten Neuvostoliitto aseisti kommunistijoukkoja.
Huomattavasti ratkaisevampaa oli Natsi-Saksan antama aseellinen tuki Francon fasisteille. Espanjan sisällissota tarjosi Hitlerille mainion tilaisuuden harjoitella tehokkaita hyökkäystaktiikoita käyttäen uusia sodankäynnin muotoja, mm. suurpommituksia ja salamasotaa. Nämä taktiikat paljastuivat muutama vuosi myöhemmin erittäin tehokkaiksi Euroopan valloituksessa.
Espanjan sisällissota päättyi 1939 maaliskuussa fasistien voittoon. Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan ei sopinut anarkistivallankumous Espanjassa. Stalinin myötävaikutuksella Kansanrintaman tuki evättiin ja orastava anarkistinen valtio murskattiin. Stalin aloitti imperialistisen satelliittivaltioiden hankkimisen samana vuonna.
Anarkismin eri suuntauksia
Vaikka kaikki anarkistit tunnustavatkin periaatteessa samat perusajatukset, on aikojen kuluessa syntynyt useita erilaisia suuntauksia, joiden tulkinnat ja painopisteet eroavat toisistaan. Lähinnä ristiriitoja anarkistien keskuudessa aiheuttavat toisaalta yksilön ja yhteisön välinen suhde ja toisaalta asenne väkivallan käytämiseen anarkismin toteuttamisessa.
Anarkokommunismi
1800-luvun lopulta anarkismi on omaksunut voittopuolisesti anarkokommunistisen muodon. Anarkistinen kommunismi- termiä käytti ensimmäisenä Pjotr Kropotkin v. 1880. Hän uskoi sen välittävän ajatuksen harmoniasta ja yhteydestä individualistisen vapauden ja järkiperäisen sosiaalisen yhteisön välillä. Anarkokommunismi näkee yksilön oleellisesti sosiaalisena olentona, joka voi saavuttaa täyden kehityksensä vain yhteisössä, kun taas yhteisö voi hyötyä jäsenistään vain, jos he ovat vapaita. Yksilölliset ja sosiaaliset tarpeet eivät ole vastakkaisia vaan toisiaan täydentäviä ja saavuttavat luonnollisen tasapainonsa, mikäli autoritääriset sosiaaliset instituutiot, erityisesti valtio, joka on perustettu säilyttämään etuoikeuksia toisten kustannuksella, ei häiritsisi.
Anarkosyndikalismi
Anarkosyndikalismi painottaa työväenluokan taloudellista taistelua poliittisen kustannuksella. Se lähtee ajatuksesta, että ammattiliitot eli syndikaatit voivat toimia johtavina yksikköinä taistelussa työntekijöiden olojen parantamiseksi ja pohjana uuden yhteiskunnan taloudelliselle organisaatiolle voitokkaan vallankumouksen jälkeen. Toiminnassa yleislakko on keskeisessä asemassa. Anarkosyndikalistit aikovat hävittää valtion ja jatkaa yhteiskunnallisia aktiviteetteja alueellisten sekä teollisuusalojen syndikaattien kautta. Syndikalismi on ollut olennainen osa Ranskan työväenliikettä sekä Espanjassa vuoteen 1939. Anarkosyndikalismi ei ole tuottanut yhtään omaa valovoimaista teoreetikkoa, vaikka sen periaatteet ovat laajalti hyväksyttyjä anarkokommunistien keskuudessa.
Anarkosyndikalistinen organisaatio perustuu federalismin periaatteeseen, vapaaseen yhteenliittymiseen alhaalta ylöspäin, asettaen jokaisen jäsenen oikeuden itsenäiseen päätöksentekoon kaikkein tärkeimmäksi periaatteeksi ja hyväksyen vain orgaanisen (muuttuvan) sopimuksen jäsenten välillä perustana yhtäläiset edut ja yleiset vakaumukset. Anarkosyndikalistit ovat vakuuttuneita, ettei sosialistista taloudellista järjestelmää voida luoda hallituksen päätöksillä, vaan työntekijöiden solidaarisella yhteistyöllä kaikkien eri tuotannon alojen välillä; ts. ottamalla haltuun tuotantolaitosten hallinta.
Anarkistinen individualismi
Anarkistisen individualismin tärkeimpinä edustajina pidetään Max Stirneriä ja yhdysvaltalaista Benjamin Tuckeria. Stirnerin mukaan ydin on yksilön absoluuttinen vapaus. Yksilöllä on oikeus tehdä mitä haluaa ja kaikkea, mikä tätä estää, on vastustettava. Stirner ei ole vain valtiota, lakeja tai yksityisomaisuutta vastaan, vaan myös lukuisia muitakin instituutioita, kuten jumalaa, kansallisuutta, perhettä ja rakkautta, koska ne vaatisivat yksilön alamaista uskollisuutta ja näin rajoittavat hänen vapauttaan. Ihmisen tulisi läpikäydä sisäinen muutos, oppia ymmärtämään yksilöllisyytensä sekä oma parhaansa ja väkivaltaisella kapinalla murskata vallitseva yhteiskuntakoneisto.
Uskonnollinen anarkismi; anarkistinen pasifismi
Ns. uskonnollisen anarkismin loi venäläinen kirjailija ja ajattelija Leo Tolstoi. Se on johdannainen Tolstoin Jeesuksen opetuksen tulkinnasta. Hänen mukaansa ihmisen on noudatettava väkivallasta pidättäytymistä sekä omaisuudesta luopumista. Ihmisen tulee väkivallattomasti taistella rakkauden yhteiskunnan puolesta itsekeskeistä hyväksikäyttömentaliteettia ja ihmisyyttä latistavia instituutioita vastaan.
Nykypäivän anarkismi
Tämän päivän anarkistisen liikkeen voidaan nähdä koostuvan erilaisista ryhmistä, joilla on kirjava poliittinen ja filosofinen tausta. Pohjimmiltaan kaikki tunnustavat klassisen anarkismin ajatukset, mutta laajentavat ja uudelleenmäärittelevät sitä vastaamaan paremmin nykypäivän tarpeita.
Moni nykyajan anarkisti keskittyy toteuttamaan vapaan tahdon ja itsemäärämisen oikeuden periaatteita henkilökohtaisessa elämässään. Painopisteenä on erilaisten vaihtoehtojen hyväksyminen niin sukupuoli-, perhe- kuin ihmissuhteissa. Suhteiden tulisi perustua vapaaseen valintaan eikä minkäänlaista valtion tai uskonnon asettamia rajoituksia hyväksytä. Anarkistien joukossa onkin monia homoseksuaaleja, transseksuaaleja ja erityisesti biseksuaaleja; anarkismi tarjoaa erilaisille marginaaliryhmille keinoja vanhojen perinteellisten mallien hylkäämiseen. Anarkistit kokeilevat esim. vaihtoehtoisia perhemalleja kuten suurperheitä ja yhteistä lastenkasvatusta kommuuneissa.
Uusimpia anarkismisuuntauksia on ns. anarkofeminismi, joka nimensä mukaisesti yhdistelee anarkismin ja feminismin periaatteita. Anarkofeministit pyrkivät sukupuolten tasa-arvoon unohtamatta kuitenkaan muita yksilönvapautta edistäviä ajatuksia. He yleensä hylkäävät toissijaiset ratkaisut naisten ongelmiin (kuten naisia kohtaan suunnatun väkivallan vähentäminen pornografian sensuroimisen kautta) ja painottavat omatoimisuutta ja suoraa toimintaa.
Toisin kuin klassisessa anarkismissa, monet nykyajan anarkistit painottavat henkisiä kysymyksiä, sekä uuspakanallisia uskontoja että vapautuksen teologiaa. He uskovat, että niiden kautta ihmisen koko henkinen kapasiteetti saadaan käyttöön ja näin päästään lähemmäs täydellistä yksilönvapautta.
Anarkistiset ajatukset vaikuttavat usein erilaisissa nuorisokulttuureissa, kuten punkissa, vaihtoehtoisessa taiteessa sekä radikaaleissa opiskelijapiireissä. Nuoret pakenevat kulutusyhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta ja vieraantumista perustamalla epäkaupallisia ruuanjakeluketjuja ja riippumattomia pienlevy-yhtiöitä. Viime vuosina anarkistipiirit ovat osoittaneet suurta kiinnostusta internetiä kohtaan juuri sen riippumattomuuden ja valvomattomuuden takia.
Tämän tutkielman aineistona on häpeilemättömästi käytetty seuraavien anarkistien tuotantoa ja ajatuksia vaihtelevissa määrin ja erilaisina julkaisuina:
Mihail Bakunin
Alexander Berkman
Pjotr Kropotkin
Pierre-Joseph Proudhon
Rudolf Rocker
Max Stirner
Emma Goldman
Liz A. Highleyman
