Friedrich
Wilhelm
Nietzsche:

Otteita
teoksista

Sosialismin suhde menetelmiinsä

Sosialismi on despotismin haaveellinen, nuorempi veli ja se tahtoo periä veljensä; sosialismin pyrkimykset ovat siis pohjimmiltaan taantumukselliset. Se vaatii despotismin tavoin valtion vallan täydellisyyttä, ylittääkin sen pyrkimällä yksilöllisyyden tuhoamiseen: sosialismin mielestä yksilöllisyys on turhaa luonnon ylellisyyttä, yksilö on muutettava paremmin yhteiskunnan tarkoituksiin sopivaksi. Sukulaisuuden vuoksi sosialismi viihtyy lähellä rajuja vallanpurkauksia, kuten vanha sosialisti Platon sisilialaisen tyrannin hovissa. Sosialismi toivoo vuosisadallemme tyypillistä väkivaltavaltiota ja pyrkii sen perijäksi. Mutta perintö ei riitä, kansalaiset tahdotaan alistaa ennen näkemättömän täydellisesti. Sosialismi yrittää lopettaa vanhan uskonnollisen kunnioituksen valtiota kohtaan - koska nykyiset valtiot on tuhottava -, mutta juuri siksi se voi saada vallan korkeintaan lyhyiksi ajoiksi äärimmäisen terrorin avulla. Se valmistautuu kaikessa hiljaisuudessa hirmuhallintoon ja lyö puolisivistyneisiin massoihin sanaa oikeudenmukaisuus kuin naulaa päähän riistääkseen kokonaan heidän ymmärryksensä (puolisivistys vei siitä osan) ja hankkiakseen heille hyvän omantunnon siinä näytelmässä, jota heidän on esitettävä.

Sosialismi opettaa sangen kovakouraisesti ja tehokkaasti, kuinka vaarallista on valtiollisen vallan kasaantuminen. Se valaa kansalaisten mieliin epäluuloa valtiota kohtaan. Siksi sen karmea sotahuuto: "Valtiolle mahdollisimman paljon!" kuuluu entistä ilkeämmältä. Mutta pian kajahtaa voimakkaampi vastahuuto: "Valtiolle mahdollisimman vähän!"
Inhimillistä, liian inhimillistä


Käärme, joka ei voi luoda nahkaansa, tuhoutuu.
Samoin henget, joita estetään vaihtamasta mielipiteitä;
ne lakkaavat olemasta henkiä.

Aamurusko


Jotta olisi taidetta, jotta ylipäänsä kykenisimme esteettiseen luomiseen ja tarkasteluun, on välttämättä oltava eräs fysiologinen edellytys: huumaus. Huumauksen on kohotettava koko koneiston herkkyyttä, muutoin ei synny taidetta. Huumauksen eri lajit ovat tässä mielessä samanvoimaisia: ennen kaikkea sukupuolikiihko, huumauksen vanhin ja alkuperäisin ilmenemä. Mutta niin myös suurten intohimojen, vahvojen affektien, juhlan, kilpailun, bravuurinumeron, voiton, kaiken äärimmäisen sielunliikkeen huumaus; huumaus hävitystyössä, tiettyjen ilmastollisten olosuhteiden - niinkuin kevään - aikana tai narkoottinen huumaus; vihdoin tahdon, latautuneen ja paisuneen tahdon huumaus.
Epäjumalten hämärä


Nykyinen maailma on joutunut aleksandriinisen kulttuurin verkkoon ja tuntee ihanteekseen korkeimmilla tiedon kyvyillä varustetun ja tieteen palveluksessa työskentelevän teoreettisen ihmisen, jonka esikuva ja kantaisä on Sokrates. Koko kasvatuksemme tähtää tähän: muiden ihanteiden on työläs nousta sen rinnalle; niitä tosin suvaitaan, mutta niihin ei pyritä. Kauhistuttavan kauan on oppinut yksin ollut sivistynyt; jopa runouden on täytynyt kehittyä oppineiden suorittamista jäljittelyistä; loppusoinnun huomattava teho selittää, kuinka runomuotomme ovat syntyneet: keinotekoisesti kokeillen vieraalla, opitulla kielellä. Kuinka vaikeaa olisi aidon kreikkalaisen ymmärtää nykyaikaista kulttuuri-ihmistä, Faustia, jonka intohimo tietoon ajoi tiedekunnasta toiseen ja sai antautumaan noituudelle ja pirulle. Mutta kun vertaamme Faustia Sokrateehen, ymmärrämme, että nykyajan ihminen alkaa aavistaa tiedon rajat ja kaipaa autiolta tiedon mereltä rannikolle... ei-teoreettinen ihminen on nykyaikaisesta ihmisestä jotain uskomatonta ja hämmästyttävää; niin oudon olennon tajuamiseksi ja suvaitsemiseksi tarvittiin erään Goethen viisaus...
Tragedian synty


Kristillinen jumalakäsite - jumala sairaana jumalana, jumala hämähäkkinä, jumala henkenä - on turmeltuneimpia jumala-käsitteitä, mitä maan päällä on saavutettu; se muodostaa miltei jumalakäsitteen alenevan kehityksen alhaisimman tason. Jumala on rappeutunut elämän vastaväitteeksi, sen sijaan että hänen tulisi olla selitys ja iankaikkinen myöntäminen...

. . .

Jo sana kristinusko on väärinkäsitys - oikeastaan on ollut vain yksi ainoa kristitty, ja hän kuoli ristillä. Evankeliumi kuoli ristillä. Tästä hetkestä lähtien on kaikki, mitä evankeliumiksi kutsutaan, ainoastaan sen vastakohta, mitä hän elämällään julisti: huono sanoma, dysangelium. On väärää aina mielettömyyteen saakka, jos uskossa, esim. uskossa Kristuksen lunastukseen nähdään kristityn tunnusmerkki: vain kristillinen käytäntö, samanlainen elämä kuin hänen, joka kuoli ristillä, on kristillistä...

. . .

Ellei aseteta elämän painopistettä tähän elämään, vaan tuollepuolen - ei-mihinkään - niin on elämältä riistetty sen painopiste yleensä. Suuri valhe persoonallisesta kuolemattomuudesta turmelee kaiken järjen, kaiken luonnon vaistossa - kaikki, mikä vaistossa on terveellistä, elämäävaativaa, tulevaisuutta lupaavaa, herättää nyt epäluuloa.
Antikristus