Make your own free website on Tripod.com

Suuri Runoilija

Minä menin tapaamaan häntä. Hän oli Suuri Runoilija. Hän oli paras runoilija sitten Jeffersin, yhä alle seitsemänkymmenen ja kuuluisa ympäri maailmaa. Hänen tunnetuimmat teoksensa olivat ehkä Minun suruni on parempi kuin sinun surusi, ha! ja Languorin kuollut purukumi. Hän oli opettanut useassa yliopistossa, voittanut kaikki palkinnot, Nobel mukaanluettuna. Bernard Stachman. Kiipesin NMKY:n asuntolan portaita. Herra Stachman asui huoneessa 223. Koputin ovea.

"HELVETTI, SISÄÄN SIELTÄ!" kuului huuto sisältä. Avasin oven ja astuin sisään. Bernard Stachman makasi vuoteessa. Oksennuksen, viinin, virtsan, paskan ja mädäntyvän ruuan haju leijui ilmassa. Aloin kakistella. Juoksin kylpyhuoneeseen, oksensin ja palasin takaisin.

"Herra Stachman", sanoin, "miksi te ette aukaise ikkunaa?"

"No mutta sehän oli hyvä idea. Äläkä jauha tuota herra Stachman-paskaa, nimi on Barney."

Hän oli rampa, ja suurella vaivalla hän onnistui vääntäytymään pois sängystä ja istuutumaan tuolille.

"Ja nyt kunnon juttutuokio", hän sanoi. "Olenkin odotellut tätä."

Hänen kyynärpäänsä tienoilla pöydällä oli litran pullo punaviiniä, jonka seassa kellui tupakantuhkaa ja kuolleita kärpäsiä. Vilkuilin hetken aikaa muualle, sitten uudelleen Stachmania. Hän oli kohottanut pullon huulilleen, mutta suurin osa viinistä valui suoraan alas hänen paidalleen ja housuilleen. Bernard Stachman pisti pullon takaisin pöydälle. "Tämä tästä vielä puuttui."

"Sinun pitäisi käyttää lasia", sanoin. "Se on helpompaa."

"Niin, uskoakseni olet oikeassa." Hän katseli ympärilleen. Näköpiirissä oli muutama likainen lasi ja mietin minkä niistä hän valitsisi. Hän valitsi lähimmän. Lasin pohjalla oli jotain kovettunutta, keltaista töhkää. Se näytti kananuudeliaterian jäänteiltä. Hän kaatoi viinin. Sitten hän otti lasin ja joi sen tyhjäksi.

"Jep, nyt on parempi. Näen että toit kameran. Aiot siis ottaa minusta kuvia?"

"Kyllä", sanoin. Menin ikkunan luo, aukaisin sen ja hengitin raikasta ilmaa. Oli satanut useita päiviä ja ilma oli raikkaan kuulas.

"Kuule", hän sanoi, "olen tässä aikonut kusta jo kauan aikaa. Tuohan minulle tyhjä pullo." Tyhjiä pulloja oli useita. Toin hänelle yhden. Hänellä ei ollut vetoketjua, ainoastaan napit, ja niistäkin vain alimmainen oli kiinni koska hän oli niin lihava. Hän kurotti housuihinsa, otti kyrvän esiin ja piteli sitä pullon suulla. Samalla hetkellä kun hän aloitti kusemisen, kyrpä jäykkeni ja alkoi vavista edestakaisin, ruiskuttaen kusta ympäriinsä - hänen paidalleen, housuilleen, kasvoilleen ja, uskomatonta kyllä, viimeinen lasti roiskahti hänen vasempaan korvaansa.

"Rampana olo on yhtä helvettiä", hän sanoi.

"Miten se tapahtui?", kysyin.

"Miten tapahtui mikä?"

"Teistä tuli rampa."

"Minun vaimoni. Hän ajoi ylitseni autolla."

"Miten? Miksi?"

"Hän sanoi ettei enää kyennyt sietämään minua."

En sanonut mitään. Otin pari valokuvaa.

"Minulla on valokuvia vaimostani. Haluaisitko nähdä kuvia vaimostani?"

"Mikäpä siinä."

"Valokuva-albumi on tuolla jääkaapin päällä."

Hain albumin ja istahdin alas. Albumissa oli otoksia korkeakorkoisista kengistä, naisen trimmatuista nilkoista, sukkahousun peittämistä sääristä. Joillekin sivuille oli liimattu lihakaupan mainoksia: paahtopaisti, $3/kg. Suljin albumin. "Eromme jälkeen", hän sanoi, "hän antoi minulle nämä." Bernard kurotti tyynynsä alle ja veti esiin parin piikkikorkoisia kenkiä. Ne oli päällystetty pronsilla. Hän laittoi ne yöpöydälle. Sitten hän kaatoi toisen lasillisen.

"Minä nukun noiden kenkien kanssa", hän sanoi, "Minä runkkaan niihin ja pesen ne sitten."

Otin lisää kuvia.

"No niin, haluatko valokuvan? Tässä on hyvä kuva." Hän aukaisi housujensa yksinäisen napin. Hänellä ei ollut alushousuja. Hän otti korkokengän ja työnteli piikkikorkoa perseeseensä. "Näin, ota tästä." Otin valokuvan.

Hänellä oli vaikeuksia seistä mutta yöpöydästä tukea ottamalla hän onnistui.

"Kirjoitatko sinä vielä, Barney?"

"Vittu, minä kirjoitan kaiken aikaa."

"Eivätkö ihailijasi häiritse työtä?"

"No helvetti, joskus naiset löytävät minut mutta he eivät viivy kauaa."

"Menevätkö kirjat kaupaksi?"

"Minä saan palkkiosekkejä."

"Miten neuvoisit nuoria kirjoittajia?"

"Ryypätkää, naikaa ja polttakaa paljon tupakkaa."

"Miten neuvoisit vanhoja kirjoittajia?"

"Jos olette vielä hengissä, ette tarvitse mitään neuvoja."

"Mikä on se kiihoke joka saa sinut kirjoittamaan runon?"

"Mikä saa itsesi käymään paskalla?"

"Mitä mieltä olet Reaganista ja työttömyydestä?"

"En minä ajattele Reagania tai työttömyyttä. Se kaikki kyllästyttää minua. Samaten kuin avaruuslennot ja Super Bowl."

"Mikä sinua sitten huolestuttaa?"

"Nykyajan naiset."

"Nykyajan naiset?"

"He eivät osaa pukeutua. Heidän kenkänsä ovat hirvittäviä."

"Mitä mieltä olet naisten vapautusliikkeestä?"

"Milloin vain he ovat valmiita työskentelemään autopesulassa, menemään lapion varteen, jahtaamaan paria viinakaupan ryöstäjää, tai puhdistamaan viemäreitä, milloin vain he ovat valmiita siihen, että heidän tissinsä ammutaan riekaleiksi armeijassa, silloin minä olen valmis jäämään kotiin tiskejä pesemään ja kyllästymään mattojen puunaamisessa."

"Mutta eikö heidän vaatimuksissaan ole kuitenkin järkeä?"

"Totta kai." Stachman kaatoi uuden lasillisen. Jopa lasista juodessaan hän läikytti osan viinistä leualleen ja alas paidalle. Hänestä huokui kuukausia kylpemättä olleen miehen luontainen aromi. "Vaimoni", hän sanoi, "rakastan yhä vaimoani. Ojenna minulle tuo puhelin, viitsitkö?" Annoin hänelle puhelimen. Hän näppäili numeron. "Claire? Haloo, Claire?" Hän pani luurin pois.

"Mitä tapahtui?", kysyin.

"Kuten tavallista. Hän löi luurin korvaani. Kuule, lähdetään pois täältä, lähdetään baariin. Olen ollut tässä kirotussa huoneessa liian kauan. Tarvitsen ulkoilmaa."

"Mutta siellä sataa. On satanut koko viikon. Kadut tulvivat vettä."

"Hällä väliä. Minä haluan lähteä ulos. Hän luultavasti nussii jonkun jätkän kanssa paraikaa. Hänellä on varmasti korkokengät jalassa. Minä aina halusin hänen jättävän korkokengät jalkaan."

Autoin Bernard Stachmania pukeutumaan vanhaan ruskeaan päällystakkiin. Kaikki napit puuttuivat. Takki oli paskasta jäykkä. Se tuskin oli Losissa tehty päällystakki, se oli raskas ja kömpelö, sen täytyi olla 30-luvun Chicagosta tai Denveristä.

Sitten otimme hänen kainalosauvansa ja kapusimme vaivalloisesti alas NMKY:n portaita. Bernardilla oli yhdessä taskussaan muscatelpullo. Tulimme ulko-ovelle ja Bernard vakuutteli, että hän suoriutuisi jalkakäytävän poikki autolle. Olin pysäköinyt jonkin matkan päähän jalkakäytävän reunasta. Samalla kun juoksin auton toiselle puolelle, kuulin huudahduksen ja heti perään loiskahduksen. Kiirehdin takaisin. Bernard oli onnistunut kaatumaan ja kiilautumaan auton ja jalkakäytävän reunan väliseen katuojaan. Vettä oli joka puolella, hän nousi ylös istualleen, vesi ryöppysi hänen ylitseen, juoksi pitkin hänen housujaan, lillui vasten hänen kylkiään. Kainalosauvat kelluivat laiskasti hänen vierellään.

"Älä välitä", hän sanoi, "aja pois ja jätä minut tänne."

"Ei helvetissä, Barney."

"Ihan totta. Aja pois. Jätä minut. Vaimoni ei enää rakasta minua."

"Ei hän ole sinun vaimosi, Barney. Tehän olette eronneet."

"Mene ja kerro se merijalkaväelle."

"Tule nyt, Barney, minä autan sinut ylös."

"Ei ei, ei se haittaa. Minä vakuutan sinulle. Senkun menet vain. Ota känni ilman minua."

Nostin hänet ylös, avasin auton oven ja tuuppasin hänet etupenkille. Hän oli aivan läpimärkä. Vesi juoksi noroina lattiamatoille. Sitten kiersin auton toiselle puolelle ja istahdin sisään. Barney aukaisi muscatelpullon, otti huikan ja ojensi pullon minulle. Minä otin huikan. Sitten käynnistin auton ja ajoin eteenpäin, katselin tuulilasin läpi sateeseen ja etsiskelin baaria, johon voisi mennä ja jonka kusenhajuinen vessa ei heti saisi oksentamaan.